GNARR on dokumentti tärkeästä aiheesta, keisarin uusista, populistisista kuteista. Mutta on se silti vähän rasittava.
Islanti on minivaltio, Tampereen verran asukkaita. Kun on pieni ja kaukana, äityy helposti itserakkaaksi kekseliäisyytensä äärellä. Ok, Islanti on popmusiikin suurvalta väkilukuun suhteutettuna. Ja sitten siellä kasvoi kapitalismin historian suurin kupla.
Itseriitttoinen rasittavuuteen asti on dokumentin päähenkilö Jon Gnarr ja hänen hovinsa. Mutta itse teko, idea perustaa puolue, joka lupaa ja tekee ihan mitä vaan hassutuksia, se on raikas. Ja niin Jon Gnarr saa ihan oikeat kansalaiset ja äänestäjät heittäytymään leikkiin mukaan. Ihmiset elävät hetken mikä-mikä-maassa, jossa tapahtuu vain hauskoja asioita.
Päähenkilönsä tavoin elokuva GNARR on aika pöyhkeä. Puhetta piisaa ja dokumentilla mittaa. Toisaalta, GNARR on kiehtovakin, kuin todellinen Truman Show. Dokumentaristille idea seurata Gnarrin voittokulkua on once in a lifetime -juttu. Pöyhkeilyn voi oikeastaan antaa anteeksi.
Vertailun vuoksi: Virossa maan johtava teatterirhmä NO99 toteutti vastaavan projektin viime syksynä. Hekin perustivat poliittisen liikkeen ja kampanjoivat vaaleissa. Ja hekin olisivat saaneet edustajiaan läpi, mikäli eivät olisi vetäytyneet kilvasta (kuten oli tarkoituskin). Mutta Saku-hallin täyteen eli 7000 henkeä he saivat Isänmaa-esitystään seuraamaan. Hassuttelulle olisi siis sijaa maailmassa?
Perinteisempää poliittista toimintaa esittelevät festarilla erinomainen ruotsalaisdokumentti THE BLACK POWER MIXTAPE 1967–1975 sekä vaikuttava ILLEGAL, suora ja surullinen kuvaus laittomasta maahanmuutosta Ranskassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti