 |
| R&A-päätösklubi 2011. Kuva: Isma Valkama |
29.9.2011
25.9.2011
Festivaalijohtajan työpäivä
 |
| Festivaalijohtaja Pekka Lanerva työpöytänsä ääressä. Kuva: Marika Kokkinen |
Vapaaehtoistyötä Rakkautta & Anarkiaa –festivaalilla
Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin taustalla on valtava määrä vapaaehtoistyötä. Ilman vapaaehtoistyöntekijöitä festivaalia ei olisi.
 |
| Vapaaehtoistyöntekijä Heidi Kähkönen festivaalin infopisteessä. Kuva: Jarno Mela |
JAANA: Olin valmis, miten kävi?
Hyvin kävi. Katsoin noin 30 elokuvaa, ennakot mukaan lukien. Noin, sillä taas menin sekaisin laskuissa. Jotain jäi näkemättä, toista tuli tilalle.
Koin suuria hetkiä, näin uusia ratkaisuja. Paljon tunteita, paljon ajatuksia. Mieleen jääneitä parhauksia:
Paras lapsenlikka: HESHER
Paras alahuuli: DRIVE
Paras huulipari, oikeastaan kahdet huulet: POLISS
Paras musiikki: A STOKER
Paras koreografia: THE BENGALI DETECTIVE
Paras tuskatila: 20 CIGARETTES
Paras sisustus: ELENA
Paras mise-en-scene: MARWENCOL
Paras puhallus: GNARR
Paras kampaus: THE BLACK POWER MIXTAPE 1967–1975
Paras kissapuku: IHO JOSSA ELÄN
Paras eläin: KHODORKOVSKY
Kaunein pääosanesittäjä: SLEEPING BEAUTY
Komein pääosanesittäjä: SADE KUULUU MEILLE
Paras pääosanesittäjä: WHITE MATERIAL
Huonoin tekstitys: MISS BALA
Minun kattauksessani paras elokuva oli POLISS.
Koin suuria hetkiä, näin uusia ratkaisuja. Paljon tunteita, paljon ajatuksia. Mieleen jääneitä parhauksia:
Paras lapsenlikka: HESHER
Paras alahuuli: DRIVE
Paras huulipari, oikeastaan kahdet huulet: POLISS
Paras musiikki: A STOKER
Paras koreografia: THE BENGALI DETECTIVE
Paras tuskatila: 20 CIGARETTES
Paras sisustus: ELENA
Paras mise-en-scene: MARWENCOL
Paras puhallus: GNARR
Paras kampaus: THE BLACK POWER MIXTAPE 1967–1975
Paras kissapuku: IHO JOSSA ELÄN
Paras eläin: KHODORKOVSKY
Kaunein pääosanesittäjä: SLEEPING BEAUTY
Komein pääosanesittäjä: SADE KUULUU MEILLE
Paras pääosanesittäjä: WHITE MATERIAL
Huonoin tekstitys: MISS BALA
Minun kattauksessani paras elokuva oli POLISS.
24.9.2011
JAANA: Page One: A Year Inside The New York Times
Tämä on kiinnostava juttu. Tietenkin, toimittajasta. Vertautuu muutaman vuoden takaiseen dokumenttiin muotilehti American Voguen teosta. (Se oli kyllä vielä parempi.)
On kiihdyttävää seurata maailman kuuluisimman sanomalehden tekoa. Ai ton näköiset tyypit – ihan hirveän tavallisen näköiset – sitä tekee. Noin nuhruiset kledjut, johtoporrasta myöten. Miten tyyni onkaan päätoimittaja, millainen haukka toimituspäällikkö. Miten AHNAASTI ne kaikki hyökkää joka sanan perään. Ja ne siis oikeasti pohdiskelee juttujen yksityiskohtia milloin kenenkin pöydänkulmalla, ihan niin kuin elokuvissa meille on näytetty!
Huomio kiinnittyy kahteen seikkaan. Kaikki ovat armottoman nopeaälyisiä ja ahkeria tiedonhankkijoita.
Ja melkein kaikki ovat miehiä.
Arkistopätkissä näkyy vain miehiä. Tärkeät uutiset - sellaiset joita mekin tärkeinä pidämme – ovat yhä sen mukaisia. Nykyajassa pääsee ääneen muutama nainenkin. Myös tuleva päätoimittaja on nainen.
Mutta New York Timesissa naiset on ihan stereotyyppisesti "tough". Kun lehti sitten dokumentin kuvausten aikana irtisanoo väkeä, lähtijät ovat naisia. Tough too.
On kiihdyttävää seurata maailman kuuluisimman sanomalehden tekoa. Ai ton näköiset tyypit – ihan hirveän tavallisen näköiset – sitä tekee. Noin nuhruiset kledjut, johtoporrasta myöten. Miten tyyni onkaan päätoimittaja, millainen haukka toimituspäällikkö. Miten AHNAASTI ne kaikki hyökkää joka sanan perään. Ja ne siis oikeasti pohdiskelee juttujen yksityiskohtia milloin kenenkin pöydänkulmalla, ihan niin kuin elokuvissa meille on näytetty!
Huomio kiinnittyy kahteen seikkaan. Kaikki ovat armottoman nopeaälyisiä ja ahkeria tiedonhankkijoita.
Ja melkein kaikki ovat miehiä.
Arkistopätkissä näkyy vain miehiä. Tärkeät uutiset - sellaiset joita mekin tärkeinä pidämme – ovat yhä sen mukaisia. Nykyajassa pääsee ääneen muutama nainenkin. Myös tuleva päätoimittaja on nainen.
Mutta New York Timesissa naiset on ihan stereotyyppisesti "tough". Kun lehti sitten dokumentin kuvausten aikana irtisanoo väkeä, lähtijät ovat naisia. Tough too.
23.9.2011
Torstain tapahtumien tunnelmia
 | ||||
| Kotimaisen elokuvan gaalassa yleisö odottamassa palkittavien julkistamista Dubrovnikissa. Kuva: Lea Hult |
Road Movie - Markus Hentunen ja filmin matka
 |
| Markus Hentusen vastuulla on filmikelojen päätyminen oikeisiin elokuvateattereihin oikealla hetkellä. Työpäivä on pitkä. Kuvat: Timo Pyykkönen |
JAANA: Great gosh almighty, sehän on hyvä!
Tämä nyt ei voi olla tottakaan. R&A:n kotimaisen elokuvan viikon päätteeksi nähdään Joona Tenan kauhuelokuva SYVÄLLE SALATTU. Ja great gosh almighty, sehän on hyvä!
Ihan siis kauhuviihdettä juu. Mutta aivan kansainvälisen vertailun kestävä, hyvää psykologista kauhua.
Hyvä suomalainen kauhuelokuva! Miten se on mahdollista?
Siten, että SYVÄLLE SALATTU on mallia keep it simple. On nuori äiti ja ja hänellä poika. On tyhjä kyläkoulu kaukana kaikesta, pahaenteisen lammen rannalla. Ja on vanha, karmiva satu. Ja sitten on Kjell Lagerroos kuvaajana ja Juha Hakanen äänisuunittelijana. Toimii.
Se on helppoa kun sen osaa. Olkoon, että on matkittu ennen nähdystä. Mennään kellariin, mennään lammen rannalle, mennään luvatta toisten koteihin. Kauhun katsoja on konservatiivinen. Me siellä katsomossa kyllä säikähdetään, kunhan vaan sopivasti kolahtaa, karahtaa ja välähtää oikeassa paikassa.
Ei suositella äskettäin vesivahingon kärsineille. Muille kauhun vallassa viihtyville kyllä.
Ihan siis kauhuviihdettä juu. Mutta aivan kansainvälisen vertailun kestävä, hyvää psykologista kauhua.
Hyvä suomalainen kauhuelokuva! Miten se on mahdollista?
Siten, että SYVÄLLE SALATTU on mallia keep it simple. On nuori äiti ja ja hänellä poika. On tyhjä kyläkoulu kaukana kaikesta, pahaenteisen lammen rannalla. Ja on vanha, karmiva satu. Ja sitten on Kjell Lagerroos kuvaajana ja Juha Hakanen äänisuunittelijana. Toimii.
Se on helppoa kun sen osaa. Olkoon, että on matkittu ennen nähdystä. Mennään kellariin, mennään lammen rannalle, mennään luvatta toisten koteihin. Kauhun katsoja on konservatiivinen. Me siellä katsomossa kyllä säikähdetään, kunhan vaan sopivasti kolahtaa, karahtaa ja välähtää oikeassa paikassa.
Ei suositella äskettäin vesivahingon kärsineille. Muille kauhun vallassa viihtyville kyllä.
22.9.2011
R&A:n vieraana 20 Cigarettes -ohjaaja Aureliano Amadei
 |
| Keskiviikkona 21.9. Kesäkino Engelissä nähtiin vieraana 20 Cigarettes -ohjaaja Aureliano Amadei. |
JAANA: Elena ei lopu onnellisesti
HUOM! Saattaa sisältää spoilereita.
Katsoin ELENAN ja kuten joskus käy, näin aika eri elokuvan kuin katalookin esittelijä.
Miten niin loppui onnellisesti? Missä tässä Tsehovia oli? Ja trilleri?
Onnellinen loppu. No, kyllä Elena sai läheiset ihmiset lähelle. Mutta joutui myös raskaasti luopumaan elämästä, jonka oli valinnut kymmenen vuotta aikaisemmin. Ja läheiset ja läheiset. Rakastiko poika Elenaa yhtään sen enempää kuin tytär Vladimiria?
Tsehovia en nähnyt tässä tarinassa. Voisin väittää tätä jopa kyyniseksi. Tsehovia en koe kyyniseksi, julman rehelliseksi lähinnä. Mutta ELENA: mikään ei muutu ja kukaan ei opi mitään. Fiksut, kuten Elena, pärjää aina. Kenellä tässä oli esimerkiksi tulevaisuus edessään? Sashallako? Opiskelisi yliopistossa ja saisi ehkä kovapalkkaisen viran. Mutta ihmisenä?
Trilleri? ELENA on upea elokuva vääjäämättömässä lakonisuudessaan. Nainen tekee päätöksen omista lähtökohdistaan katsoen pakon edessä ja toteuttaa sen. Jännitystä en elokuvassa kokenut, intensiivisyyttä kyllä sitäkin enemmän. Hienolla tavalla tässä minusta kyettiin VÄLTTÄMÄÄN perinteiset jännityselementit.
Mielenkiintoista on taide. Se on aina katsojan silmässä, se lopullinen versio. Ja ainoaa oikeaa yhtä teosta ei ole.
Katsoin ELENAN ja kuten joskus käy, näin aika eri elokuvan kuin katalookin esittelijä.
Miten niin loppui onnellisesti? Missä tässä Tsehovia oli? Ja trilleri?
Onnellinen loppu. No, kyllä Elena sai läheiset ihmiset lähelle. Mutta joutui myös raskaasti luopumaan elämästä, jonka oli valinnut kymmenen vuotta aikaisemmin. Ja läheiset ja läheiset. Rakastiko poika Elenaa yhtään sen enempää kuin tytär Vladimiria?
Tsehovia en nähnyt tässä tarinassa. Voisin väittää tätä jopa kyyniseksi. Tsehovia en koe kyyniseksi, julman rehelliseksi lähinnä. Mutta ELENA: mikään ei muutu ja kukaan ei opi mitään. Fiksut, kuten Elena, pärjää aina. Kenellä tässä oli esimerkiksi tulevaisuus edessään? Sashallako? Opiskelisi yliopistossa ja saisi ehkä kovapalkkaisen viran. Mutta ihmisenä?
Trilleri? ELENA on upea elokuva vääjäämättömässä lakonisuudessaan. Nainen tekee päätöksen omista lähtökohdistaan katsoen pakon edessä ja toteuttaa sen. Jännitystä en elokuvassa kokenut, intensiivisyyttä kyllä sitäkin enemmän. Hienolla tavalla tässä minusta kyettiin VÄLTTÄMÄÄN perinteiset jännityselementit.
Mielenkiintoista on taide. Se on aina katsojan silmässä, se lopullinen versio. Ja ainoaa oikeaa yhtä teosta ei ole.
JAANA: Isabelle Huppert
Oikeastaan en pidä Isabelle Huppertista, siis hänen näyttelemistään hahmoista. Ne hehkuvat aina kylmää, vihamielistä, selittämätöntä intohimoa. Eikä hän halua auttaa minua ymmärtämään hahmojaan, ehei. Ihailen Huppertia silti valtavasti. Kukaan muu ei ole kuin hän.
Näin Huppertin ensi kerran Claude Gorettan elokuvassa Pitsinnyplääjä (1977). Huppert oli elokuvaa tehtäessä 23-vuotias. Elokuvaa WHITE MATERIAL kuvattaessa Huppert oli 55-vuotias. Ja hän on yhä sama.Yhtä tyttömäinen ulkonäöltään, yhtä sulkeutunut olemukseltaan, yhtä jäätävän intensiivinen ja haavottuvainen roolisuorituksessaan.
Huppertissa on valtavasti voimaa, vaikka hän esittää usein "maan hiljaisia". Pitsinnyplääjässä Huppert oli lomaparatiisin seinäkukkanen; Claude Chabrolin Kiveen kirjoitetussa murhaan ajatuva palvelijatar;
Michael Haneken Pianonopettajassa määräilevän äitinsä seksuaalisesti tukahduttama nainen. Noin esimerkiksi.
WHITE MATERIALISSA Huppert esittää afrikkalaisen kahviplantaasin itsepäistä omistajaa. "Valkoinen materiaali" on termi, jolla kapinoivat mustat viittaavat valkoiseen omistavaan luokkaan, pian vallasta syöstävään. On niin tyypillistä, että juuri ylpeä ja umpimielinen Huppert on valittu tähän osaan. Hän on tietenkin osassaan aivan loistava.
Näin Huppertin ensi kerran Claude Gorettan elokuvassa Pitsinnyplääjä (1977). Huppert oli elokuvaa tehtäessä 23-vuotias. Elokuvaa WHITE MATERIAL kuvattaessa Huppert oli 55-vuotias. Ja hän on yhä sama.Yhtä tyttömäinen ulkonäöltään, yhtä sulkeutunut olemukseltaan, yhtä jäätävän intensiivinen ja haavottuvainen roolisuorituksessaan.
Huppertissa on valtavasti voimaa, vaikka hän esittää usein "maan hiljaisia". Pitsinnyplääjässä Huppert oli lomaparatiisin seinäkukkanen; Claude Chabrolin Kiveen kirjoitetussa murhaan ajatuva palvelijatar;
Michael Haneken Pianonopettajassa määräilevän äitinsä seksuaalisesti tukahduttama nainen. Noin esimerkiksi.
WHITE MATERIALISSA Huppert esittää afrikkalaisen kahviplantaasin itsepäistä omistajaa. "Valkoinen materiaali" on termi, jolla kapinoivat mustat viittaavat valkoiseen omistavaan luokkaan, pian vallasta syöstävään. On niin tyypillistä, että juuri ylpeä ja umpimielinen Huppert on valittu tähän osaan. Hän on tietenkin osassaan aivan loistava.
Elokuvien tekijöitä, näyttelijöitä ja yleisöä R&A-festivaalilla
 |
| Likainen pommi -elokuvan Malla Malmivaara. Kuva: Emmi Kallio |
21.9.2011
JAANA: Katson kun mies leikkii nukeilla
Katson kun iso mies leikkii nukeilla. Barbeilla ja Keneillä. Päivästä toiseen, eikä muuta teekään.
Tai ei hän leiki, hän rakentaa kokonaista maaimaa ja samalla itselleen identiteettiä. Maailma rakentuu miehen takapihalle kaikesta siitä, mitä nukeille tapahtuu.
Mies on tavattoman taitava. Luontoon asemoidut nukkekohtaukset ovat ällistyttävän aidon tuntuisia, kuin suoraan elävästä elämästä. Barbiet ja Kenit ovat vastoin olemustaan todella ilmeikkäitä ja niiden asennot luontevia. Ja miehen mielikuvitus kehittää koko ajan uusia ja uusia kertomuksia.
Ihmeellisintä ovat kuitenkin valokuvat. Mies ottaa koko ajan valokuvia, tallentaa tarkasti nukkekertomuksiaan. Kuvissa on uskomattoman hienot kompositiot ja ne edustavat dokumentaarista valokuvausta parhaimmillaan. Valaistukset, kuvakulmat, näkökulmat: voi melkein nähdä kuinka miehen nuket liikkuvat ja puhuvat.
MARWENCOL on sekä miehen maailman että siitä taiten tehdyn dokumenttielokuvan nimi.
Elokuvaa katsellessa tietää todistavansa taiteen synnyn mysteeriä. Sitä, miten taitelija puhaltaa elottomaan hengen, löytää sielun materiasta.
Tai ei hän leiki, hän rakentaa kokonaista maaimaa ja samalla itselleen identiteettiä. Maailma rakentuu miehen takapihalle kaikesta siitä, mitä nukeille tapahtuu.
Mies on tavattoman taitava. Luontoon asemoidut nukkekohtaukset ovat ällistyttävän aidon tuntuisia, kuin suoraan elävästä elämästä. Barbiet ja Kenit ovat vastoin olemustaan todella ilmeikkäitä ja niiden asennot luontevia. Ja miehen mielikuvitus kehittää koko ajan uusia ja uusia kertomuksia.
Ihmeellisintä ovat kuitenkin valokuvat. Mies ottaa koko ajan valokuvia, tallentaa tarkasti nukkekertomuksiaan. Kuvissa on uskomattoman hienot kompositiot ja ne edustavat dokumentaarista valokuvausta parhaimmillaan. Valaistukset, kuvakulmat, näkökulmat: voi melkein nähdä kuinka miehen nuket liikkuvat ja puhuvat.
MARWENCOL on sekä miehen maailman että siitä taiten tehdyn dokumenttielokuvan nimi.
Elokuvaa katsellessa tietää todistavansa taiteen synnyn mysteeriä. Sitä, miten taitelija puhaltaa elottomaan hengen, löytää sielun materiasta.
20.9.2011
JAANA: A Stoker on ihan killeri!
Istun luomoutuneena katsomossa. En tiedä mitä muut ajattelevat enkä välitä.
Katselen kuinka pieni pappa lappaa halkoja uuniin ja papan tuttava apulaisineen viereiseen uuniin vainajia. Hilpakka musiikki raikaa. Katselen nykyvenäläistä satua, suoraa ja raakaa mutta pirun hauskaa. A STOKERIA.
A STOKER on ihana, koska se on niin outo. Se on rakennettu ihan omalakisesti. Kolme merkillepantavaa seikkaa.
Ihmiset ovat äärimmilleen tyyliteltyjä, samoin tapahtumat. Kontrastina todellisuus: venäläiset, jakuutit ja mafiosot, talvinen kaupunki.
Ihmiset kävelevät koko ajan. Ei juoksennella tai takaa-ajeta renkaat vinkuen, kun ei paukkupakkasten ja lumikinosten keskellä kannata. Tappajat kävelevät kylmän rauhallisesti kohteeseensa ja hoitavat homman. Kaikki muutkin kävelevät kylmän rauhallisesti. Mihin olisi kiire, mihin voisi paeta?
Kolmanneksi: musiikki moikaa koko ajan. Ja millainen musiikki! Näin upeaa scorea harvoin kuulee. Ehkä Baz Luhrmannin Moulin Rouge ylittää tämän. Ja Robert Atmanin Pitkät jäähyväiset, jossa yksi ja ainut kappale varioidaan tuhanteen eri muotoon.
A STOKER on killeri, mutta ei se huvittava ole. Se on musta ja surullinen. Se kertoo miehittäjästä ja alistetusta, venäläisestä ja jakuutista. Ja se loppuu kuin isku suoraan sydämeen.
Kävelen vastapäiseen Väinöön. Sataa. Juon teetä ja minua itkettää.
"P:n kaupungissa, N:n guvernementissa elelee pieni, köyhä lämmittäjä-pappa. Eräänä päivänä...."
Katselen kuinka pieni pappa lappaa halkoja uuniin ja papan tuttava apulaisineen viereiseen uuniin vainajia. Hilpakka musiikki raikaa. Katselen nykyvenäläistä satua, suoraa ja raakaa mutta pirun hauskaa. A STOKERIA.
A STOKER on ihana, koska se on niin outo. Se on rakennettu ihan omalakisesti. Kolme merkillepantavaa seikkaa.
Ihmiset ovat äärimmilleen tyyliteltyjä, samoin tapahtumat. Kontrastina todellisuus: venäläiset, jakuutit ja mafiosot, talvinen kaupunki.
Ihmiset kävelevät koko ajan. Ei juoksennella tai takaa-ajeta renkaat vinkuen, kun ei paukkupakkasten ja lumikinosten keskellä kannata. Tappajat kävelevät kylmän rauhallisesti kohteeseensa ja hoitavat homman. Kaikki muutkin kävelevät kylmän rauhallisesti. Mihin olisi kiire, mihin voisi paeta?
Kolmanneksi: musiikki moikaa koko ajan. Ja millainen musiikki! Näin upeaa scorea harvoin kuulee. Ehkä Baz Luhrmannin Moulin Rouge ylittää tämän. Ja Robert Atmanin Pitkät jäähyväiset, jossa yksi ja ainut kappale varioidaan tuhanteen eri muotoon.
A STOKER on killeri, mutta ei se huvittava ole. Se on musta ja surullinen. Se kertoo miehittäjästä ja alistetusta, venäläisestä ja jakuutista. Ja se loppuu kuin isku suoraan sydämeen.
Kävelen vastapäiseen Väinöön. Sataa. Juon teetä ja minua itkettää.
"P:n kaupungissa, N:n guvernementissa elelee pieni, köyhä lämmittäjä-pappa. Eräänä päivänä...."
Elokuu, koululaisnäytös 20.9.
 |
| Ohjaaja Oskari Sipola esitteli koululaisyleisölle Elokuu-elokuvaansa pääosan esittäjä Lina Turkaman kanssa. |
19.9.2011
JAANA: Vitsi, josta tuli totta
GNARR on dokumentti tärkeästä aiheesta, keisarin uusista, populistisista kuteista. Mutta on se silti vähän rasittava.
Islanti on minivaltio, Tampereen verran asukkaita. Kun on pieni ja kaukana, äityy helposti itserakkaaksi kekseliäisyytensä äärellä. Ok, Islanti on popmusiikin suurvalta väkilukuun suhteutettuna. Ja sitten siellä kasvoi kapitalismin historian suurin kupla.
Itseriitttoinen rasittavuuteen asti on dokumentin päähenkilö Jon Gnarr ja hänen hovinsa. Mutta itse teko, idea perustaa puolue, joka lupaa ja tekee ihan mitä vaan hassutuksia, se on raikas. Ja niin Jon Gnarr saa ihan oikeat kansalaiset ja äänestäjät heittäytymään leikkiin mukaan. Ihmiset elävät hetken mikä-mikä-maassa, jossa tapahtuu vain hauskoja asioita.
Päähenkilönsä tavoin elokuva GNARR on aika pöyhkeä. Puhetta piisaa ja dokumentilla mittaa. Toisaalta, GNARR on kiehtovakin, kuin todellinen Truman Show. Dokumentaristille idea seurata Gnarrin voittokulkua on once in a lifetime -juttu. Pöyhkeilyn voi oikeastaan antaa anteeksi.
Vertailun vuoksi: Virossa maan johtava teatterirhmä NO99 toteutti vastaavan projektin viime syksynä. Hekin perustivat poliittisen liikkeen ja kampanjoivat vaaleissa. Ja hekin olisivat saaneet edustajiaan läpi, mikäli eivät olisi vetäytyneet kilvasta (kuten oli tarkoituskin). Mutta Saku-hallin täyteen eli 7000 henkeä he saivat Isänmaa-esitystään seuraamaan. Hassuttelulle olisi siis sijaa maailmassa?
Perinteisempää poliittista toimintaa esittelevät festarilla erinomainen ruotsalaisdokumentti THE BLACK POWER MIXTAPE 1967–1975 sekä vaikuttava ILLEGAL, suora ja surullinen kuvaus laittomasta maahanmuutosta Ranskassa.
Islanti on minivaltio, Tampereen verran asukkaita. Kun on pieni ja kaukana, äityy helposti itserakkaaksi kekseliäisyytensä äärellä. Ok, Islanti on popmusiikin suurvalta väkilukuun suhteutettuna. Ja sitten siellä kasvoi kapitalismin historian suurin kupla.
Itseriitttoinen rasittavuuteen asti on dokumentin päähenkilö Jon Gnarr ja hänen hovinsa. Mutta itse teko, idea perustaa puolue, joka lupaa ja tekee ihan mitä vaan hassutuksia, se on raikas. Ja niin Jon Gnarr saa ihan oikeat kansalaiset ja äänestäjät heittäytymään leikkiin mukaan. Ihmiset elävät hetken mikä-mikä-maassa, jossa tapahtuu vain hauskoja asioita.
Päähenkilönsä tavoin elokuva GNARR on aika pöyhkeä. Puhetta piisaa ja dokumentilla mittaa. Toisaalta, GNARR on kiehtovakin, kuin todellinen Truman Show. Dokumentaristille idea seurata Gnarrin voittokulkua on once in a lifetime -juttu. Pöyhkeilyn voi oikeastaan antaa anteeksi.
Vertailun vuoksi: Virossa maan johtava teatterirhmä NO99 toteutti vastaavan projektin viime syksynä. Hekin perustivat poliittisen liikkeen ja kampanjoivat vaaleissa. Ja hekin olisivat saaneet edustajiaan läpi, mikäli eivät olisi vetäytyneet kilvasta (kuten oli tarkoituskin). Mutta Saku-hallin täyteen eli 7000 henkeä he saivat Isänmaa-esitystään seuraamaan. Hassuttelulle olisi siis sijaa maailmassa?
Perinteisempää poliittista toimintaa esittelevät festarilla erinomainen ruotsalaisdokumentti THE BLACK POWER MIXTAPE 1967–1975 sekä vaikuttava ILLEGAL, suora ja surullinen kuvaus laittomasta maahanmuutosta Ranskassa.
18.9.2011
JAANA: Parked
Ei uskoisi, että sympaattisuus voi ottaa niin hermoon. Siis todella OTTAA HERMOON. Sellainenkin ihme on nyt sitten nähty. Irkkufilmi PARKED on niin sympaattinen, että ikeniin sattuu.
Kuusikymppinen (siis ei nelikymppinen kuten katalookissa kaunistellaan) Colm Meaney on pääroolissa tapansa mukaan mukava. Colmin kanssa samalla parkkipaikalla bunkkaava nistinuori on myös mukava. Ja aivan erityisen mukava on tarinan uskovainen (!) naishahmo.
Tietenkin vanha mies opastaa nuorempaa elämään viisaammin ja tottakai nuorempi avittaa ukkoa reipastumaan. Kaikki on niin ennalta-arvattavaa ja kilttiä, että puolivälissä tarinaa huomasin aikani kuluksi miettiväni, millaisen nyyhkyanimaation Disney tästä väsäisi. Oisko ne vaikka siilejä?
Ja kas: elokuvan loppumetreillä nähdään pätkä oikeaa Disneytä!
Vaan kuinkas minun, siellä katsomossa hapantuneen kävi? Nuorta kundia esittävä Colin Morgan on niin tosissaan ja täysillä, että elokuva alkaa väkisinkin kiinnostaa. Sillain niinku sympaattisella tavalla.
Kuusikymppinen (siis ei nelikymppinen kuten katalookissa kaunistellaan) Colm Meaney on pääroolissa tapansa mukaan mukava. Colmin kanssa samalla parkkipaikalla bunkkaava nistinuori on myös mukava. Ja aivan erityisen mukava on tarinan uskovainen (!) naishahmo.
Tietenkin vanha mies opastaa nuorempaa elämään viisaammin ja tottakai nuorempi avittaa ukkoa reipastumaan. Kaikki on niin ennalta-arvattavaa ja kilttiä, että puolivälissä tarinaa huomasin aikani kuluksi miettiväni, millaisen nyyhkyanimaation Disney tästä väsäisi. Oisko ne vaikka siilejä?
Ja kas: elokuvan loppumetreillä nähdään pätkä oikeaa Disneytä!
Vaan kuinkas minun, siellä katsomossa hapantuneen kävi? Nuorta kundia esittävä Colin Morgan on niin tosissaan ja täysillä, että elokuva alkaa väkisinkin kiinnostaa. Sillain niinku sympaattisella tavalla.
JAANA: Poliisit on parhautta!
Kaikilla on mustat pisteensä. Minun on poliisielokuva. Kova, humaani tai yhteiskunnallinen, hauska, jopa arkinen – minä katson. Kaikki sarjat tsekkaan ja erityisesti vankilatarinat.
Mikään ei silti valmistanut minua ranskalaiselokuvaan POLISS. Siihen, että poliisin lastensuojeluyksikön rujosta ja tappavatahtisesta työstä kertova juttu hurmaisi NIIN täysin! POLISS sai koko salin rakastumaan ja suuttumaan ja hengittämään henkilöidensä mukana.
Mikä siinä sitten on niin erinomaista? Ryhmä naisia ja miehiä ja rankka duuni. Onhan näitä.
POLISSin voima syntyy johdonmukaisesta temposta.
Ohjaaja on valinnut kaoottista työtä tekevän ryhmän tempoksi toimeliaisuuden. Niinpä kaikki on vauhdikasta: henkilöt, tilanteet, tarinat ja käänteet; konfliktit, tunteet ja ihmissuhteet. Mitään ei jäädä mietiskelemään tai synkistelemään. Ja kuitenkin POLISS on yhtä syvä kuin hauska. Riemullista ja vapauttavaa! Ei tarvitse olla hidas ollakseen syvällinen eikä hiljaa kun suree!
Johdonmukaista hitautta löytyy puolestaan suspensea tihkuvasta tarinasta SLEEPING BEAUTY.
Sen niin kuin ruotsalaisen SEBBEn ja serbialaisen WHITE WHITE WORLDin keskiössä on nuori ihminen vanhempien sukupolvien näköalattomaksi raiskaamassa maailmassa.
Mikään ei silti valmistanut minua ranskalaiselokuvaan POLISS. Siihen, että poliisin lastensuojeluyksikön rujosta ja tappavatahtisesta työstä kertova juttu hurmaisi NIIN täysin! POLISS sai koko salin rakastumaan ja suuttumaan ja hengittämään henkilöidensä mukana.
Mikä siinä sitten on niin erinomaista? Ryhmä naisia ja miehiä ja rankka duuni. Onhan näitä.
POLISSin voima syntyy johdonmukaisesta temposta.
Ohjaaja on valinnut kaoottista työtä tekevän ryhmän tempoksi toimeliaisuuden. Niinpä kaikki on vauhdikasta: henkilöt, tilanteet, tarinat ja käänteet; konfliktit, tunteet ja ihmissuhteet. Mitään ei jäädä mietiskelemään tai synkistelemään. Ja kuitenkin POLISS on yhtä syvä kuin hauska. Riemullista ja vapauttavaa! Ei tarvitse olla hidas ollakseen syvällinen eikä hiljaa kun suree!
Johdonmukaista hitautta löytyy puolestaan suspensea tihkuvasta tarinasta SLEEPING BEAUTY.
Sen niin kuin ruotsalaisen SEBBEn ja serbialaisen WHITE WHITE WORLDin keskiössä on nuori ihminen vanhempien sukupolvien näköalattomaksi raiskaamassa maailmassa.
17.9.2011
JAANA: Jätkä polttaa kakskymmentä röökiä Irakissa ja mä olen ihan myyty?
Ajattelin kyllä ensin jättää väliin. Italialaiset Irakissa kuulostaa elokuvan aiheena liikaa Marx-veljeksiltä.
Ja tämäkin on sellainen, tavallaan.
Nuori kaveri lähtee siviilinä sotaan. Kaveri on itsetietoinen, puhelias ja utelias, kerronta sujuvaa ja eloisaa. Ja sitten pamahtaa. So what? Everything!
Poissa on amerikkalainen Totisuus Tärkeän Asian Äärellä, jota ilmentää sinänsä aivan erinomainen tv-sarja Generation Kill. Tai vaikkapa Kathryn Bigelown The Hurt Locker. Poissa on pohjoismainen kaikennielevä ahdistus, joka ei katoa toimintelokuvarakenteenkaan myötä. Esimerkkinä Afganistanin sotaa kuvaava uskomaton tanskalaisdokumentti, Janus Pedersenin Armadillo.
20 CIGARETTES on rento ja lämmin loppuun asti. Ja silti koskettavin sotafilmi vuosikausiin. Ehkä koskaan? Sitten Kieslowskin Sinisen en ole kokenut niin iholle tulevaa tuskan ja surun ja pelon kuvastoa.
Jos polttaisin, sytyttäisin tämän flmin kunniaksi röökin.
Ja tämäkin on sellainen, tavallaan.
Nuori kaveri lähtee siviilinä sotaan. Kaveri on itsetietoinen, puhelias ja utelias, kerronta sujuvaa ja eloisaa. Ja sitten pamahtaa. So what? Everything!
Poissa on amerikkalainen Totisuus Tärkeän Asian Äärellä, jota ilmentää sinänsä aivan erinomainen tv-sarja Generation Kill. Tai vaikkapa Kathryn Bigelown The Hurt Locker. Poissa on pohjoismainen kaikennielevä ahdistus, joka ei katoa toimintelokuvarakenteenkaan myötä. Esimerkkinä Afganistanin sotaa kuvaava uskomaton tanskalaisdokumentti, Janus Pedersenin Armadillo.
20 CIGARETTES on rento ja lämmin loppuun asti. Ja silti koskettavin sotafilmi vuosikausiin. Ehkä koskaan? Sitten Kieslowskin Sinisen en ole kokenut niin iholle tulevaa tuskan ja surun ja pelon kuvastoa.
Jos polttaisin, sytyttäisin tämän flmin kunniaksi röökin.
JAANA: Hardcorea aivoille
Joskus teknisestä virheestä seuraa mitä mainion elämys.
En ymmärrä espanjaa, varsinkaan puhuttua, paria sanaa enempää. Ne kaksi ovat por ja favor.
Niinpä kahden tunnin MISS BALA meksikonmurteella ja ilman tekstejä olikin kokemus vailla vertaa.
Osa yleisöstä poistui, kun yrityksistä huolimatta kopiosta ei löytynyt tekstejä. Olisi kannattanut jäädä.
Melkein heti huomasi, että (täsmälliset) sanat eivät ole hirveän tarpeellisia normaalissa elokuvakerronnassa. Pian lakkasi kokonaan ajattelemasta, mitä kieltä puhutaan. Keskittyi vain seuraamaan tapahtumia ja tunnelmia.
Ja ihan hyvin me jäljellejääneet pärjättiin. Kieltämättä huolellisesti rakennettu, kuvan ulkopuolinen dialogi ei kaikilta osin auennut. Muutoin Meksikon surullista ja päättymätöntä huumetarinaa kertova erinomainen elokuva tuli kyllä ymmärretyksi. Tai ehkä viime metrien kuka-petkuttikaan-lopulta-ketä-ja miksi - ketjuissa me vähän pudottiin, minä ainakin.
Päivän eläin oli joka tapauksessa minun kattauksessani virtahepo. Sen ja paljon muuta uskomatonta kokee hienossa dokumentissa KHODORKOVSKY. Päivän kauneimman loppukuvan ja -teon tarjosi puolestaan hevihurmaaja HESHER ja päivän miehet tanssivat paljetit sinkoillen – THE BENGALI DETECTIVE.
En ymmärrä espanjaa, varsinkaan puhuttua, paria sanaa enempää. Ne kaksi ovat por ja favor.
Niinpä kahden tunnin MISS BALA meksikonmurteella ja ilman tekstejä olikin kokemus vailla vertaa.
Osa yleisöstä poistui, kun yrityksistä huolimatta kopiosta ei löytynyt tekstejä. Olisi kannattanut jäädä.
Melkein heti huomasi, että (täsmälliset) sanat eivät ole hirveän tarpeellisia normaalissa elokuvakerronnassa. Pian lakkasi kokonaan ajattelemasta, mitä kieltä puhutaan. Keskittyi vain seuraamaan tapahtumia ja tunnelmia.
Ja ihan hyvin me jäljellejääneet pärjättiin. Kieltämättä huolellisesti rakennettu, kuvan ulkopuolinen dialogi ei kaikilta osin auennut. Muutoin Meksikon surullista ja päättymätöntä huumetarinaa kertova erinomainen elokuva tuli kyllä ymmärretyksi. Tai ehkä viime metrien kuka-petkuttikaan-lopulta-ketä-ja miksi - ketjuissa me vähän pudottiin, minä ainakin.
Päivän eläin oli joka tapauksessa minun kattauksessani virtahepo. Sen ja paljon muuta uskomatonta kokee hienossa dokumentissa KHODORKOVSKY. Päivän kauneimman loppukuvan ja -teon tarjosi puolestaan hevihurmaaja HESHER ja päivän miehet tanssivat paljetit sinkoillen – THE BENGALI DETECTIVE.
16.9.2011
JAANA: Drive
DRIVEA katsellessa on välittömästi jotenkin outo olo. Outo ja samalla kotoinen. Miksi?
Ensin ajattelin, että se johtuu siitä, kun DRIVE on niin monta elokuvaa yksissä raameissa.
Sankari on vaitonainen ja tyhjästä tullut – western. Sankari yrittää tasapainoilla kunniallisena lain molemmin puolin - Melville. Sankarista on tulossa kuuluisa vanhemman miehen suojattina. Mitäs kaikkia niitä nyt onkaan, kisälli-oppipoikajuttuja....
Tyylillistäkin kirjoa on. DRIVE on pitkään herkkä ihmissuhde-elokuva. Myöhemmin siitä kehkeytyy jylhä rikostarina, jossa on monta alatyyliä. Kuten miksi ihmeessä niin merkittömäksi tyylitellyssä elokuvassa sankarilla on skorpiooni-pusakka, jota näytetään mutta ei selitetä??
Lopulta keksin. DRIVEsta tekee erilaisen sen mood, joka valuu katsomoon ensimmäisestä maagisesta ryöstökohtauksesta lähtien. Eikä se mood ole yhtään amerikkalainen, vaikka elokuva tapahtuu LA:ssa ja vaikka sankari on mieleenpainuvan alahuulen (ja näyttelijäntaidot) omaava Ryan Gosling.
Ja vaikka sivuosat on miehitetty rouheilla roistotyypeillä. Vähän kuin Cassavetesillä.
Näin DRIVEN, kuten useimmat elokuvat, jos mahdollista, lukematta mitään ennakolta. Katselin alkutekstitkin huolimattomasti. Kotona tsekkasin ohjaajan ja sieltä se lopullinen syy löytyi: TANSKA!
Pohjoismaisen hyytävä eksistentialimi ja surumielihän se riivaa tätä kundia! Voisi hyvin kuvitella rooliin Samuli Vauramon.
Skorpiooni-pusakkakin selittyy. Tietenkin se on ihan vaan Scorpio Rising. Viittauksia ja syvähenkistä maailmantuskaa skandinaaviseen tapaan! Mutta samalla ihan toimintamittareillakin mitattuna menevä rikoselokuva.
Ensin ajattelin, että se johtuu siitä, kun DRIVE on niin monta elokuvaa yksissä raameissa.
Sankari on vaitonainen ja tyhjästä tullut – western. Sankari yrittää tasapainoilla kunniallisena lain molemmin puolin - Melville. Sankarista on tulossa kuuluisa vanhemman miehen suojattina. Mitäs kaikkia niitä nyt onkaan, kisälli-oppipoikajuttuja....
Tyylillistäkin kirjoa on. DRIVE on pitkään herkkä ihmissuhde-elokuva. Myöhemmin siitä kehkeytyy jylhä rikostarina, jossa on monta alatyyliä. Kuten miksi ihmeessä niin merkittömäksi tyylitellyssä elokuvassa sankarilla on skorpiooni-pusakka, jota näytetään mutta ei selitetä??
Lopulta keksin. DRIVEsta tekee erilaisen sen mood, joka valuu katsomoon ensimmäisestä maagisesta ryöstökohtauksesta lähtien. Eikä se mood ole yhtään amerikkalainen, vaikka elokuva tapahtuu LA:ssa ja vaikka sankari on mieleenpainuvan alahuulen (ja näyttelijäntaidot) omaava Ryan Gosling.
Ja vaikka sivuosat on miehitetty rouheilla roistotyypeillä. Vähän kuin Cassavetesillä.
Näin DRIVEN, kuten useimmat elokuvat, jos mahdollista, lukematta mitään ennakolta. Katselin alkutekstitkin huolimattomasti. Kotona tsekkasin ohjaajan ja sieltä se lopullinen syy löytyi: TANSKA!
Pohjoismaisen hyytävä eksistentialimi ja surumielihän se riivaa tätä kundia! Voisi hyvin kuvitella rooliin Samuli Vauramon.
Skorpiooni-pusakkakin selittyy. Tietenkin se on ihan vaan Scorpio Rising. Viittauksia ja syvähenkistä maailmantuskaa skandinaaviseen tapaan! Mutta samalla ihan toimintamittareillakin mitattuna menevä rikoselokuva.
JAANA: Ihon alla
Pedro Almodóvar, kumma heppu. Veti jälleen maton alta niin lujaa, että vieläkään ei ole pöly laskeutunut.
Miehen uusin, IHO JOSSA ELÄN, on äimistyttävä ja yllättävä, varsinainen viittausten ja assosiaatioiden laboratorio.Todella loistava alku Rakkautta & Anarkiaa -festarille. Kumpaakin löytyy.
Käsittämättömältä näyttäytyvä tarina selittyy kyllä, mutta yksityiskohdat jäävät vaivaamaan: Miksi siinä luetaan juuri Alice Munroa? Makuuhuoneessa lepää elävä Ingres, mutta ketä kaikkia seinillä roikkuu? Onko se lihaisa, useasti näytetty Rubens? Ei, se on joku italialaisen mestarin työ...
Entä mikä ihmeen kaunis ja tuttu ikiviheä soi häissä? Se ei ole Round Midnight, ei varmaankaan. Mutta sitä hyräilen kun mietin elokuvaa. Ja tiikeripuku? Sian veri? Naisten asusteliike ja olkinuket?
Yllättävän tyynesti avajaisyleisö, täpötäysi REXilinen, elokuvansa katsoi.Vieressäni hyrisee tyytyväisenä intialais-englantilaisen, oletettavan vinkeän The Bengali Detectiven tuottaja. Kuten arvata saattaa hän on ensi kertaa Suomessa; takana isot kuten Berliini ja Cannes, edessä Tukholma ja Oslo.
"Hienoa olla Euroopassa", hän toteaa ja kehuu sekä festarin kattausta että esitteen pistämättömiä piirroksia.
Miehen uusin, IHO JOSSA ELÄN, on äimistyttävä ja yllättävä, varsinainen viittausten ja assosiaatioiden laboratorio.Todella loistava alku Rakkautta & Anarkiaa -festarille. Kumpaakin löytyy.
Käsittämättömältä näyttäytyvä tarina selittyy kyllä, mutta yksityiskohdat jäävät vaivaamaan: Miksi siinä luetaan juuri Alice Munroa? Makuuhuoneessa lepää elävä Ingres, mutta ketä kaikkia seinillä roikkuu? Onko se lihaisa, useasti näytetty Rubens? Ei, se on joku italialaisen mestarin työ...
Entä mikä ihmeen kaunis ja tuttu ikiviheä soi häissä? Se ei ole Round Midnight, ei varmaankaan. Mutta sitä hyräilen kun mietin elokuvaa. Ja tiikeripuku? Sian veri? Naisten asusteliike ja olkinuket?
Yllättävän tyynesti avajaisyleisö, täpötäysi REXilinen, elokuvansa katsoi.Vieressäni hyrisee tyytyväisenä intialais-englantilaisen, oletettavan vinkeän The Bengali Detectiven tuottaja. Kuten arvata saattaa hän on ensi kertaa Suomessa; takana isot kuten Berliini ja Cannes, edessä Tukholma ja Oslo.
"Hienoa olla Euroopassa", hän toteaa ja kehuu sekä festarin kattausta että esitteen pistämättömiä piirroksia.
15.9.2011
Tästä se lähtee!
Rakkautta & Anarkiaa -festivaali on avattu Pedro Almodóvarin elokuvalla IHO JOSSA ELÄN.
JAANA: Edessä 33 x Tommi Korpela puhelinkopissa
Niitä kertyi yhteensä 33. Alunperin niitä oli 68. Ehkä ja noin. Laskut menevät aina sekaisin, kun joitakin näkee onnekseen ennakoissa. Elokuvia, joista olisin ehdottomasti, ihan ehdottomasti tahtonut jokaisen nähdä.
Mutta aika on rajallista ja itkua vääntäen joudun tekemään raakoja päätöksiä. Kuten kaikki festarikävijät aina. Ja niin jää näkemättä uusin Gus Van Sant, Cannes-voittaja Anatoliasta ja The Greatest Movie Ever Sold.
Scorsesen Elia Kazan-pätkä harmittaa, samoin lapsuuteni kirjasuosikista tehty animaatio Kätkijät. Viimemainitun suomenkielinen nimi tosin kielii siitä, että elokuva nähdään myöhemmin teattereissa.
Jospa YLE Teema ostaisi sen Scorsesen? Mutta 18 days, elokuva Egyptin mielenosoituksista? Entäs jos YLE ei näytäkään sitä?
Ja taas, taas, taas kävi kuten aina: ei yhtään Bollywoodia! Ja niin kuin olin päättänyt, että nyt katson yhden, edes YHDEN hassun ja värikkään. Niin ei.
Eniten ehkä kuitenkin harmittaa se ylipitkä Anatolia-juttu sekä Ashgar Farhadin elokuva Nader ja Simin: Ero. Ensinmainittua takuulla rakastaa tai inhoaa kiihkeästi; jälkimmäisestä haistaa, että se on hyvä.
Mutta ei hätää: se noin 33:n pakki on tiukka ja vankka ja antoisa.
Olen valmis.
Mutta aika on rajallista ja itkua vääntäen joudun tekemään raakoja päätöksiä. Kuten kaikki festarikävijät aina. Ja niin jää näkemättä uusin Gus Van Sant, Cannes-voittaja Anatoliasta ja The Greatest Movie Ever Sold.
Scorsesen Elia Kazan-pätkä harmittaa, samoin lapsuuteni kirjasuosikista tehty animaatio Kätkijät. Viimemainitun suomenkielinen nimi tosin kielii siitä, että elokuva nähdään myöhemmin teattereissa.
Jospa YLE Teema ostaisi sen Scorsesen? Mutta 18 days, elokuva Egyptin mielenosoituksista? Entäs jos YLE ei näytäkään sitä?
Ja taas, taas, taas kävi kuten aina: ei yhtään Bollywoodia! Ja niin kuin olin päättänyt, että nyt katson yhden, edes YHDEN hassun ja värikkään. Niin ei.
Eniten ehkä kuitenkin harmittaa se ylipitkä Anatolia-juttu sekä Ashgar Farhadin elokuva Nader ja Simin: Ero. Ensinmainittua takuulla rakastaa tai inhoaa kiihkeästi; jälkimmäisestä haistaa, että se on hyvä.
Mutta ei hätää: se noin 33:n pakki on tiukka ja vankka ja antoisa.
Olen valmis.
13.9.2011
Rakkautta & Anarkiaa -kuvapalvelun toimisto avautui!
Akkuna on nyt auki!
Ryhmä HELTECHin iltalinjan valokuvausopiskelijoita kuvaa R&A-festivaalin ajan tapahtumia, vieraita ja ihmisiä. Akkuna-kuvatoimisto julkaisee kuvia Facebookissa, tässä blogissa ja Akkuna-toimiston ikkunassa olevalla screenillä. Toimisto sijaitsee Lasipalatsin Forumin puoleisessa päädyssä.
Yhteydenotot: akkunakuvat@gmail.com
Ryhmä HELTECHin iltalinjan valokuvausopiskelijoita kuvaa R&A-festivaalin ajan tapahtumia, vieraita ja ihmisiä. Akkuna-kuvatoimisto julkaisee kuvia Facebookissa, tässä blogissa ja Akkuna-toimiston ikkunassa olevalla screenillä. Toimisto sijaitsee Lasipalatsin Forumin puoleisessa päädyssä.
Yhteydenotot: akkunakuvat@gmail.com
 |
| Isma Valkama akkunan ikkunassa. Näytöllä pyörivät projektin aikana otetut kuvat. Kuvaaja: Lea Hult |
JAANA: R&A forever?
R&A merkitsee minulle kolmea asiaa:
1. Syksy.
Kesän - mieluiten kuuman ja laiskan - jälkeen pitää saada aivoille hommia. Uusi alku.
Ilmestyy Katalooki ja yhtäkkiä ei ole väliä onko ilma aurinkoinen vai sadeko vihmoo.
R&A on sisällä, tukkoisissa jonoissa ja täpötäysissä saleissa. Oopiumia kansalle.
2. Silkkitakki.
Vuonna 1989 Siltalan Mikalla oli jo se. Silkkitakki. Oliko se keltainen vai violetti, siitä en ole varma. Minusta hänellä on ollut sekä että.
Mutta se takki merkitsi silloin muualta tulleelle, että hei nää festivaalit, näillä voi kohdata jotain todella erilaista. Ja ihan varmasti kohtasikin.
3. Rankka.
Alkuvuosina oli tärkeää, että elokuva oli rankka. Kaikenlaista ruumiisiinsekaantumista pyöritettiin yömyöhällä Engeleissä. Minähän en moisiin tietenkään ryhtynyt, nynny.
Jossain vaiheessa ylenmääräinen rankkuus sitten kärsi inflaation. Käsitteenä ja onneksi ohjelmistossakin.
Silti ja siksi ja yhä Katalookin herättämä tunne on sama kuin ekana vuonna: haluaisi nähdä about kaikki elokuvat. Eikä ikinä ehdi.
1. Syksy.
Kesän - mieluiten kuuman ja laiskan - jälkeen pitää saada aivoille hommia. Uusi alku.
Ilmestyy Katalooki ja yhtäkkiä ei ole väliä onko ilma aurinkoinen vai sadeko vihmoo.
R&A on sisällä, tukkoisissa jonoissa ja täpötäysissä saleissa. Oopiumia kansalle.
2. Silkkitakki.
Vuonna 1989 Siltalan Mikalla oli jo se. Silkkitakki. Oliko se keltainen vai violetti, siitä en ole varma. Minusta hänellä on ollut sekä että.
Mutta se takki merkitsi silloin muualta tulleelle, että hei nää festivaalit, näillä voi kohdata jotain todella erilaista. Ja ihan varmasti kohtasikin.
3. Rankka.
Alkuvuosina oli tärkeää, että elokuva oli rankka. Kaikenlaista ruumiisiinsekaantumista pyöritettiin yömyöhällä Engeleissä. Minähän en moisiin tietenkään ryhtynyt, nynny.
Jossain vaiheessa ylenmääräinen rankkuus sitten kärsi inflaation. Käsitteenä ja onneksi ohjelmistossakin.
Silti ja siksi ja yhä Katalookin herättämä tunne on sama kuin ekana vuonna: haluaisi nähdä about kaikki elokuvat. Eikä ikinä ehdi.
9.9.2011
JAANA esittäytyy!
R&A-blogin vieraileva kirjoittaja Jaana Semeri kertoo itsestään. Festivaalin aikana Jaanalta voi odottaa tilitystä, vuodatusta ja toivottavasti myös kehuja.
- Jaana Semeri, toimittaja
- Erikoisalana kaikenlainen kulttuuri, erityisesti teatteri, kirjallisuus ja elokuva. Ennen kaikkea ja aina ollut elokuva
- Yleisradiossa pitkään ja sieltä ihan itse vapauduttuani free bird
- Elokuvakriitikkona muinoin La Stradassa, Aamulehdessä ja Rytmissä, tällä vuosituhannella YLE:n Valopilkussa ja Tähtihetkessä
- Rakkautta & Anarkiaa -katsomoissa vuodesta 1989. Ja vihdoinkin saa kirjoittaa jotain!
7.9.2011
Lipunmyynti alkoi, kivaa!
Verkkokaupassa oli ennätysvilkasta, mutta myös Bio Rexin edustalla kävi kova kuhina ennen kymmentä. Pian on festivaali!
Kuvat: R&A/Antti Purhonen
Kuvat: R&A/Antti Purhonen
5.9.2011
Tapio kertoo, mitä teet sarjakortilla
Näytöskohtainen lipunmyynti alkaa jo keskiviikkona, hui!
Katalogit ja sarjakortit ovat myynnissä jo nyt. Viime perjantaina ilmestyneen hienonhienonhienon katalogin päätoimittaja Tapio Reinekoski kertoo, mitä sarjakortilla tulee tehdä. Tapio tietää, koska Tapio tietää kaiken.
____
Osta erikseen liput avaus-Almodóvariin ja päätökseen Nader ja Simin: ero.
Käytä sarjakortti:
1. Le quattro volte (Michelangelo Frammartino)
Aika lailla täydellistä Elokuvaa, vuorosanoja vain vuohilla.
2. White Material (Claire Denis)
Henkkarisuokkariohjaajan melkein paras, armoton ja komea, ei unohdu.
3. Essential Killing (Jerzy Skolimowski)
Vincent Gallo on kerrankin hiljaa ja keskittyy näyttämään paolta ja kauhulta, pakko nähdä, itsekin.
4. Kill List (Ben Wheatley)
Makee ja pimee murhaamisjännäri.
5. Code Blue (Urszula Antoniak)
Himoa, masennusta, ahdistusta ja hieman korvien välistä karkaavaa väkivaltaa, suoraan pakastimesta, kiiltää nätisti.
6. Carancho (Pablo Trapero)
Joko taitava allegoria byrokratian koloissa mätänevästä moraalista tai lohduton rakkaustarina ja huikeat pääosanäyttelijät, tai molempia, uskomattoman pituinen ja muutenkin mieletön loppuotos/kohtaus.
7. A Stoker (Aleksei Balabanov)
Vuoden pervoin soundtrack, umpimorbidi, hupia, että tuotantoon on saatu Venäjän valtion tukea.
8. The Trip (Michael Winterbottom)
Steve Cooganin elämän rooli, seassa paras Michael Caine -imitaatio ikuna.
9. Attenberg (Athina Rachel Tsangari)
Havaintoja seksiviettiään ja sopivaa tapaa olla etsivän naisen elämästä – jotain kasvutarinan ja antropologian väliltä, ja samalla aika hauska.
10. JA TÄRKEIN!
Lopuilla lipuilla vie joku hyvä tyyppi katsomaan Nicolas Winding Refnin Drive. Olet sitten aina vastedes se, joka tiesi ja jonka kanssa hyvä tyyppi näki ensi kerran Driven. Eli Drive. Drive.
Katalogit ja sarjakortit ovat myynnissä jo nyt. Viime perjantaina ilmestyneen hienonhienonhienon katalogin päätoimittaja Tapio Reinekoski kertoo, mitä sarjakortilla tulee tehdä. Tapio tietää, koska Tapio tietää kaiken.
____
Osta erikseen liput avaus-Almodóvariin ja päätökseen Nader ja Simin: ero.
Käytä sarjakortti:
1. Le quattro volte (Michelangelo Frammartino)
Aika lailla täydellistä Elokuvaa, vuorosanoja vain vuohilla.
2. White Material (Claire Denis)
Henkkarisuokkariohjaajan melkein paras, armoton ja komea, ei unohdu.
3. Essential Killing (Jerzy Skolimowski)
Vincent Gallo on kerrankin hiljaa ja keskittyy näyttämään paolta ja kauhulta, pakko nähdä, itsekin.
4. Kill List (Ben Wheatley)
Makee ja pimee murhaamisjännäri.
5. Code Blue (Urszula Antoniak)
Himoa, masennusta, ahdistusta ja hieman korvien välistä karkaavaa väkivaltaa, suoraan pakastimesta, kiiltää nätisti.
6. Carancho (Pablo Trapero)
Joko taitava allegoria byrokratian koloissa mätänevästä moraalista tai lohduton rakkaustarina ja huikeat pääosanäyttelijät, tai molempia, uskomattoman pituinen ja muutenkin mieletön loppuotos/kohtaus.
7. A Stoker (Aleksei Balabanov)
Vuoden pervoin soundtrack, umpimorbidi, hupia, että tuotantoon on saatu Venäjän valtion tukea.
8. The Trip (Michael Winterbottom)
Steve Cooganin elämän rooli, seassa paras Michael Caine -imitaatio ikuna.
9. Attenberg (Athina Rachel Tsangari)
Havaintoja seksiviettiään ja sopivaa tapaa olla etsivän naisen elämästä – jotain kasvutarinan ja antropologian väliltä, ja samalla aika hauska.
10. JA TÄRKEIN!
Lopuilla lipuilla vie joku hyvä tyyppi katsomaan Nicolas Winding Refnin Drive. Olet sitten aina vastedes se, joka tiesi ja jonka kanssa hyvä tyyppi näki ensi kerran Driven. Eli Drive. Drive.
 |
| Tapio |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)