Istun luomoutuneena katsomossa. En tiedä mitä muut ajattelevat enkä välitä.
Katselen kuinka pieni pappa lappaa halkoja uuniin ja papan tuttava apulaisineen viereiseen uuniin vainajia. Hilpakka musiikki raikaa. Katselen nykyvenäläistä satua, suoraa ja raakaa mutta pirun hauskaa. A STOKERIA.
A STOKER on ihana, koska se on niin outo. Se on rakennettu ihan omalakisesti. Kolme merkillepantavaa seikkaa.
Ihmiset ovat äärimmilleen tyyliteltyjä, samoin tapahtumat. Kontrastina todellisuus: venäläiset, jakuutit ja mafiosot, talvinen kaupunki.
Ihmiset kävelevät koko ajan. Ei juoksennella tai takaa-ajeta renkaat vinkuen, kun ei paukkupakkasten ja lumikinosten keskellä kannata. Tappajat kävelevät kylmän rauhallisesti kohteeseensa ja hoitavat homman. Kaikki muutkin kävelevät kylmän rauhallisesti. Mihin olisi kiire, mihin voisi paeta?
Kolmanneksi: musiikki moikaa koko ajan. Ja millainen musiikki! Näin upeaa scorea harvoin kuulee. Ehkä Baz Luhrmannin Moulin Rouge ylittää tämän. Ja Robert Atmanin Pitkät jäähyväiset, jossa yksi ja ainut kappale varioidaan tuhanteen eri muotoon.
A STOKER on killeri, mutta ei se huvittava ole. Se on musta ja surullinen. Se kertoo miehittäjästä ja alistetusta, venäläisestä ja jakuutista. Ja se loppuu kuin isku suoraan sydämeen.
Kävelen vastapäiseen Väinöön. Sataa. Juon teetä ja minua itkettää.
"P:n kaupungissa, N:n guvernementissa elelee pieni, köyhä lämmittäjä-pappa. Eräänä päivänä...."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti